Millainen olisi luonto, jos ihmiset olisivat näkymättömiä? Eikä vain näkymättömiä, vaan myös aineettomia? Olisiko luonnon tila silloin sellainen, mistä moni meistä toisinaan haaveilee, äärettömästä, koskemattomasta runsaudesta vailla ihmisen käden ja jalan jälkeä? Maailmasta, joka vallitsi suunnilleen silloin kun ihminen oli vielä luonnon orja. Tällainen näky on todellinen luontoihmisen Paratiisi, hetki ennen syntiinlankeemusta.
Pääsy sellaiseen maailmaan on yhä mahdollinen, tosin vain mielikuvituksemme välityksellä. Eräät ovat ottaneet ajatusleikin vakavamminkin, kuten vaikkapa Alan Weisman, jonka kirja luotaa planeettaamme aikana, kun lajimme on jo poistunut sen pinnalta.
Mutta olisiko jokin toisenlainen ratkaisu mahdollinen? Voisiko ihminen olla sekä läsnä, että poissa maailmasta? Voisiko hän kehittyä ruumiittomaksi? Olla vailla ruumiin aikaansaamaa kulutuksen ja tuotannon loputtomia tarpeita, alkusyytä luonnon jatkuvaan pilaantumiseen ja sen alati nurkan takana häämöttävään tuhoon?
Evoluution tarjoama tie on nopeasti läpikäyty. Ihminen on organismi, jonka kehitystä kanavoivasta geenipoolista ei löydy materiaalia, jonka päätepisteenä voisi olla ruumiin katoaminen. Perimäämme on koodattuna ruumis-mieli –rinnakkaisuus, ja sillä hyvä.
Sen sijaan kulttuurievoluutio voi tarjota keinon. Se on luonnon rajoituksista pala palalta irti murtautuva kehityskulku, joka edetessään tulee vapauttaneeksi myös ihmisen luonnon asettamista reunaehdoista.
Aikaisen ratkaisun ongelmaan on tarjonnut uskonnollinen mielikuvitus. Ajatus ruumiittomasta ihmisestä on tuttu lukemattomista uskonnoista. Niiden sisäinen jännitteisyys liittyy usein ’ruumiin’ ja ’sielun’ keskinäiseen suhteeseen. Olkoon tässä katsannossa ihmisellä sitten sieluja yksi tai useampi, ainakin yksi niistä jatkaa elämäänsä, kun maallinen tomumaja on jo muuttunut nimensä veroiseksi.
Uskonnoista meille nykyisin läheisin, kristillisyys, kävi alkuaikoinaan sisäistä aatekamppailua ihmisen olemuksesta ja paikasta maailmassa. Tappiolle jäi gnostilaisuus, joka nojasi ideaan ruumiin ja sielun jyrkästä kahtiajaosta. Vain jälkimmäisellä oli todellista merkitystä. Paha maailma yhdessä ruumiin kanssa oli sielun vankila.
Nykyhetkeen päivitettynä saman ajatuksen voi halutessa löytää mielenfilosofiasta. Sen peruskauraa on ajatus monitoteutuvuudesta. Se tarkoittaa mahdollisuutta mielen sijainnista ihmisaivojen ulkopuolella. Alustaksi kelpaa mikä vaan, kunhan se vain on sovelias tukemaan mielellisten tilojen ja sisältöjen esiintymistä.
Toistaiseksi ihmismielen mallintaminen aivojen ulkopuolella on toteutumaton haave. Jos se päivä joskus koittaa, mieli – tai sielu, kuten haluatte – voisi pitää majaansa vaikkapa pikkiriikkisessä dna-ketjuun pohjautuvassa biotietokoneessa.
Silloin tulisi unelma maailmasta vailla ihmistä ainakin periaatteessa mahdolliseksi. Tai tarkemmin ottaen vailla ihmistä, jonka ruumiilliset tarpeet ja teot suistavat luonnon tasapainostaan.
Olisimme kuin valaistuneita gnostilaisia, kirjaimellisesti osana luontoa ja sen suurta koneistoa. Tietoisia olioita vailla ruumista, verkostoituneina toisiimme ja ympäristöömme. Luonnon elämä olisi silloin meidänkin elämämme.
Samanlaisina kuin suomalaisen muinaisuskon metsänhaltijat, kaikkialla ja ei missään. Luonnon herroja pienellä hoolla.
- Riku/ pj
