Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander kirjoittaa sattuvasti suomalaisten metsien tilasta.
Kirjoituksesta saa eväitä kuinka suhteellistaa metsätalousihmisten hokemaa "metsien kasvusta ja puumäärästä". Määrä ei korvaa laatua tässäkään asiassa.
Metsätalousihmisten hokemiin kuuluu myös sana "hakkuusäästöt", eli arvio siitä, mitä vuosittaisesta puuston kasvusta poistuman jälkeen jää jäljelle.
Nykyisin se on reilut 30 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Kun katsomme tätä suomalaisen metsäpolitiikan suurinta "ongelmaa" – hakkaamatonta metsää – Laurin kirjoitusta vasten, ymmärrämme, että hakkuusäästö muodostuu vuosi vuodelta yhä nuoremmista metsistä.
Kun kerrytämme puustopääomaa, menetämme vaihtokaupassa metsäpääomaa, siis toiminnallista metsäekosysteemiä. Suurelle yleisölle tätä ei kerrota, eivätkä kaikki asiantuntijatkaan sitä ymmärrä.
Monimuotoisuuskato on kuitenkin Suomen metsien todellinen ongelma, ei puun määrä. Tärkein syy katoon on puuvarannon jatkuvan lisäämisen politiikka, joka on seurausta talousmetsänhoidon ylivallasta suomalaisessa metsäsuhteessa.
Nuoremmat metsät ovat lähes poikkeuksetta vähemmän monimuotoisia eli lajistoltaan ja elinympäristöiltään köyhempiä. Tämä ei johdu vain iästä, vaan myös siitä että ne ovat kattavammin hoidettuja.
Toistaiseksi päätehakataan metsiä, jotka ovat syntyneet ennen tehometsätalouden aikaa. Monet yli 50-vuotiaat puut ovat saaneet alkunsa luotaisesti, mutta toki jo tätä vanhempaa puustoa on hoidettu, viljelty ja istutettu. Menee kuitenkin vielä muutama vuosikymmen ennen kuin kaikki päätehakkuuikäiset talousmetsät ovat olleet jo syntymästään saakka hoidon piirissä. Monimuotoisuuden kato tuleekin vastaisuudessa nopeutumaan, kun metsien laatu heikkenee jatkuvasti puuntuottokyvyn kustannuksella.
Kannattaa muistaa, kun kuulette todettavan, että Suomessa on puuta enemmän kuin koskaan. Se tarkoittaa, että meillä on yhä vähemmän metsiä, siis luontotyyppejä, ekosysteemejä ja metsälajistoa, jotka ylläpitävät elämälle välttämätöntä monimuotoisuutta. Puuta on enemmän, mutta vain vertailutasoon, 1920-lukuun nähden. Monet tuon ajan metsistä olivat olleet jo vuosikymmeniä kovassa käytössä, joten lähtöpisteestä ei voi päätellä nykytilanteen arvoa Suomen metsäluonnolle.
Luonnonmetsässä puuta on kolminkertaisesti talousmetsään verrattuna. Sitä millaisia Suomen metsät olivat laadultaan ja puumäärältään ennen metsätalouden alkua 150 vuotta sitten, ei esitetä laajemmin, koska tämä tieto ei paranna metsätalouden hyväksyttävyyttä, toisin kuin toistelu puun kasvun ja määrän jatkuvista ennätyksistä.
Metsälajiston hupeneminen elinympäristöjen katoamisen myötä tunnetaan jo melko kattavasti. Myös syyt siihen tiedetään, mutta onko havainnoilla suurempaa painoarvoa siinä millaiseksi suomalaisen metsän tulevaisuus muodostuu?
Merkitseekö hakkuusäästöjen pienentäminen, eli puustopääoman kierron tehostaminen enemmän kuin mikään muu? Ainakin tämän kysymyksen ratkaisemiseen asetetaan kovimmat taloudelliset sekä henkiset panokset ja odotukset tällä hetkellä.
Mutta kuten sanonta kuuluu, varo mitä toivot, sillä toiveesi saattaa toteutua!
Suomalaisen metsäpolitiikan ikiaikaiset unelmat puustomäärien lisääntymisestä ovat jo toteutuneet. Onko seuraavana vuorossa hakkuusäästöjen pienentyminen, eli yhä massiivisemmat vanhempiin metsiin kohdistuvat hakkuut? Laurin esittämien tilastotarkastelujen valossa tämä kehitys on ollut jo käynnissä kotvan aikaa.
On traagista, että samaan aikaan ymmärrämme yhä paremmin hinnan, jonka metsäluonnon häviämisestä maksamme laji- ja luontotyyppikatona.
Kun puut kasvavat, suomalainen metsäluonto pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä.
Riku
