Enemmän puuta, vähemmän metsää

Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander kirjoittaa sattuvasti suomalaisten metsien tilasta.

Kirjoituksesta saa eväitä kuinka suhteellistaa metsätalousihmisten hokemaa "metsien kasvusta ja puumäärästä". Määrä ei korvaa laatua tässäkään asiassa.

Metsätalousihmisten hokemiin kuuluu myös sana "hakkuusäästöt", eli arvio siitä, mitä vuosittaisesta puuston kasvusta poistuman jälkeen jää jäljelle.

Nykyisin se on reilut 30 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Kun katsomme tätä suomalaisen metsäpolitiikan suurinta "ongelmaa" – hakkaamatonta metsää – Laurin kirjoitusta vasten, ymmärrämme, että hakkuusäästö muodostuu vuosi vuodelta yhä nuoremmista metsistä.

Kun kerrytämme puustopääomaa, menetämme vaihtokaupassa metsäpääomaa, siis toiminnallista metsäekosysteemiä. Suurelle yleisölle tätä ei kerrota, eivätkä kaikki asiantuntijatkaan sitä ymmärrä.

Monimuotoisuuskato on kuitenkin Suomen metsien todellinen ongelma, ei puun määrä. Tärkein syy katoon on puuvarannon jatkuvan lisäämisen politiikka, joka on seurausta talousmetsänhoidon ylivallasta suomalaisessa metsäsuhteessa.

Nuoremmat metsät ovat lähes poikkeuksetta vähemmän monimuotoisia eli lajistoltaan ja elinympäristöiltään köyhempiä. Tämä ei johdu vain iästä, vaan myös siitä että ne ovat kattavammin hoidettuja.

Toistaiseksi päätehakataan metsiä, jotka ovat syntyneet ennen tehometsätalouden aikaa. Monet yli 50-vuotiaat puut ovat saaneet alkunsa luotaisesti, mutta toki jo tätä vanhempaa puustoa on hoidettu, viljelty ja istutettu. Menee kuitenkin vielä muutama vuosikymmen ennen kuin kaikki päätehakkuuikäiset talousmetsät ovat olleet jo syntymästään saakka hoidon piirissä. Monimuotoisuuden kato tuleekin vastaisuudessa nopeutumaan, kun metsien laatu heikkenee jatkuvasti puuntuottokyvyn kustannuksella.

Kannattaa muistaa, kun kuulette todettavan, että Suomessa on puuta enemmän kuin koskaan. Se tarkoittaa, että meillä on yhä vähemmän metsiä, siis luontotyyppejä, ekosysteemejä ja metsälajistoa, jotka ylläpitävät elämälle välttämätöntä monimuotoisuutta. Puuta on enemmän, mutta vain vertailutasoon, 1920-lukuun nähden. Monet tuon ajan metsistä olivat olleet jo vuosikymmeniä kovassa käytössä, joten lähtöpisteestä ei voi päätellä nykytilanteen arvoa Suomen metsäluonnolle.

Luonnonmetsässä puuta on kolminkertaisesti talousmetsään verrattuna. Sitä millaisia Suomen metsät olivat laadultaan ja puumäärältään ennen metsätalouden alkua 150 vuotta sitten, ei esitetä laajemmin, koska tämä tieto ei paranna metsätalouden hyväksyttävyyttä, toisin kuin toistelu puun kasvun ja määrän jatkuvista ennätyksistä.

Metsälajiston hupeneminen elinympäristöjen katoamisen myötä tunnetaan jo melko kattavasti. Myös syyt siihen tiedetään, mutta onko havainnoilla suurempaa painoarvoa siinä millaiseksi suomalaisen metsän tulevaisuus muodostuu?

Merkitseekö hakkuusäästöjen pienentäminen, eli puustopääoman kierron tehostaminen enemmän kuin mikään muu? Ainakin tämän kysymyksen ratkaisemiseen asetetaan kovimmat taloudelliset sekä henkiset panokset ja odotukset tällä hetkellä.

Mutta kuten sanonta kuuluu, varo mitä toivot, sillä toiveesi saattaa toteutua!

Suomalaisen metsäpolitiikan ikiaikaiset unelmat puustomäärien lisääntymisestä ovat jo toteutuneet. Onko seuraavana vuorossa hakkuusäästöjen pienentyminen, eli yhä massiivisemmat vanhempiin metsiin kohdistuvat hakkuut? Laurin esittämien tilastotarkastelujen valossa tämä kehitys on ollut jo käynnissä kotvan aikaa.

On traagista, että samaan aikaan ymmärrämme yhä paremmin hinnan, jonka metsäluonnon häviämisestä maksamme laji- ja luontotyyppikatona.

Kun puut kasvavat, suomalainen metsäluonto pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä.

Riku

Autoilen, siis olen

Etelä-Saimaan toimittaja Etti Kantola kirjoitti viikonlopun Kymen Sanomissa yksityisautoilun kustannuksista, sekä vaihtoehdoista sille.

Jutussa oli paljon asiaa tiiviisti. Ymmärrettävästi kaikkea ei siihen voinut lukea, siksi auton omistamisen erään perusrakenteen käsittely, kiinteiden kustannusten ohjausvaikutus auton käyttöön, jäi vähälle. Tällä tarkoitan sitä, kuinka auton käyttövalmiina pitäminen (vakuutettu, rekisterissä, verot maksettu) on pakollinen kustannus, jonka väitän kannustavan auton käyttöön.

Jos kiinteät kustannukset muutettaisiin osaksi konkreettisesta käytöstä (ajamisesta) syntyviä kuluja, yksityisautoilun suosiolle saattaisi tapahtua jotain yllättävää, se voisi nimittäin menettää asemiaan. Tätä ei voi toki varmuudella tietää, enkä tunne, onko aiheesta tehty tutkimusta, mutta syytä olisi.

Uskon kuitenkin, että autoilusta koituvien kiinteiden menojen muuntaminen käyttökustannuksiksi ohjaisi samalla tapaa harkitumpaan kuluttamiseen, kuten asuntokohtaiset vesi- ja sähkömittarit tekevät.

Asetelmalla olisi myös vaikutus yleensä vastuulliseksi kuluttajaksi tulemisessa, kun yksilöllä olisi suorempi vaikutus elinkustannuksiinsa. Mahdollisesti hän alkaisi myös hahmottaa suhdettaan energian ja luonnonvarojen käyttöön paremmin, kun valinta-avaruus olisi laajempi ja valintojen seuraukset kohdistuisivat täsmällisemmin. Tätä kautta yhä useampi kuluttaja ehkä alkaisi pikkuhiljaa näkemään valtansa ja vastuunsa omasta elämästään ja ympäröivästä maailmasta aiempaa selkeämmin.

Periaatteessa mikään ei muuttuisi yksityisautoilussa, mutta toisaalta kaikki, kun kuluttaja vapautuisi kehittymään vastuulliseksi subjektiksi autoilijana, nykyisen kansantalouden orjana raatavan objektin sijaan.

Sikälikin tällainen mahdollisuus olisi tervetullut, koska yksityisautoilua ylläpitävät piirit ovat keskeinen este suomalaisen yhteiskunnan muuntautumisessa kestävämpään suuntaan. Kyse ei ole siitä, tarvitseeko ihminen autoa liikkumiseen, vaan siitä, miksi hänen tarvitsee liikkua tavalla, minkä vain (yksityis)auto mahdollistaa. Tätä kysymystä ei tarvitse esittää, koska elämä rakennetaan tietoisesti autoilumahdollisuuden varaan.

Riku

Demokraattinen talvi

Alkutalvi on tarjonnut jokaiselle jotakin, vettä, lunta, jäätä, pakkasta, aurinkoa, lämpöä ja pimeyttä. Muutaman viikon kuluessa juoksulenkeillä asian on voinut todeta kouriintuntuvasti, on ollut mustaa jäätä, paljasta asvalttia, lunta, loskaa, jäätä, vettä ja välillä kaikkea niitä yhdessä.

Jos säätila ja keli-olosuhteet valittaisiin vaaleilla, ne olisivat luultavasti juuri tällaiset.

Itse lukeudun kutistuvaan enemmistöön, jolle talvi tarkoittaa pakkasta ja lunta. Kenties siksi, että olen aina rakastanut talvea. Monet lapsuusmuistonikin liittyvät talveen, jota kesti Rovaniemellä 80-luvun alussa lähes puoli vuotta. Jo marraskuu oli talvikuukausi, mitä se ei täällä etelässä ole. Asia, jota en edelleenkään voi ymmärtää.

Yhtä hämmästyneenä luen voimistuvia puheenvuoroja siitä, kuinka talvi, siis lumi ja kylmyys, ovat joillekuille vastenmielinen asia. Lumesta on vaivaa ja kylmä paleltaa. Sellainen saa osan kansasta pitäytymään yhä tiukemmin sisätiloissa aamusta iltaan ja matkustamaan etelän lämpöön aina kuin vain suinkin mahdollista.

He eivät ole sinänsä väärässä, ihminen ei ole kotoisin näiltä leveyksiltä. Viihtyäkseen täällä ei voi olla keskiverto eläjä.

Uskon, että keskuudessamme elää lukuisia kaappi-ilmastonmuutoksen kannattajia. Yksinkertaisesti siitä syystä, että suomalainen talvi ei vastaa käsitystä siitä, millainen kyseisen vuodenajan tulisi 2000-luvun tarpeisiin olla. Maallemme tyypillinen talvi on ongelma, jota vääjäämättä etenevä emansipaatio ei ole vielä kyennyt ratkaisemaan. Arvot, työelämä, talous, elämäntapa, politiikka, väestö, kulttuuri, liikkuvuus, yksilön vapaudet ja oikeudet jne. on jo laitettu varsin pitkälle uuteen uskoon, mutta ilmaston integroiminen globaalille taajuudelle ottaa vielä aikansa, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Yhteenkään kyselyyn siitä kuinka ilmastonmuutos olisi tervetullut asia en ole silti vielä törmännyt, joten oletus monien kerettiläisyydestä on puhdas otaksuma.

Kysymyksenasettelu ilmastonmuutoksen hyödyistä lienee poliittisesti epäkorrekti, joten asiaan tuskin tulee selvyyttä vielä vähään aikaan. Toisaalta puhe siitä, kuinka lämpeneminen kirjaimellisesti voitelee bisnestä uusien luonnonvaraesiintymien ja liikenneyhteyksien muodossa edustaa varovaista herkistelyä ilmastonmuutoksen mukanaan tuomien rusinoiden poimintaan.

Säiden tasapuolisuudesta puhuu osaltaan sekin, että alkutalven kaltainen säätila tuskin miellyttää sen enempää talven rakastajia kuin sen vihaajiakaan. Demokraattinen järjestelmä kun ei tunnetusti tuota kenenkään mieleistä lopputulosta.

Riku

Maahanmuutto ja ekologinen kestävyys

Tästä päivästä käynnistyy ensi sunnuntaihin ulottuva rasisminvastainen viikko. Viikon eräiksi pontimiksi voi hahmottaa viestimisen maahanmuuton myönteisistä seurauksista maallemme, sekä maahanmuuttoon liittyvien mahdollisten ongelmien hallintaanottamisen valistuksen keinoin.

Kestävän kehityksen kannalta maahanmuuton oikeuttaminen näyttäisi nojautuvan taloudelliseen ja sosiaaliseen (sekä kulttuuriseen) kestävyyteen. Karkeistaen voi sanoa, että työperäistä maahanmuuttoa perustellaan taloudellisilla syillä, humanitaarista maahanmuuttoa sosiaalisilla seikoilla.

Mutta mitä maahanmuutto tarkoittaa ekologisen kestävyyden kannalta? Tätä hämmästyttävän vähälle huomiolle – myös luontoihmisten keskuudessa – jäänyttä kysymystä voi lähteä hahmottamaan luonnonvarankäytön syiden ja seurausten kautta.

Luonnonvarojen hyödyntäminen ei johdu vain perustarpeiden vaan myös ns. korkeampien tarpeiden tyydyttämisestä. Nojasi analyysissa hieman yksioikoiseen Maslowin tarvehierarkiateoriaan tai ei, arki-intuition mukaan yksilön tarpeilla ei näyttäisi olevan rajaa. Syy lienee osin siinä, että ihminen vertaa herkästi omaa leiviskäänsä muihin. Halu yhdenvertaisuuteen istuu meissä lujassa. Kun "tarpeet" koskevat yksilöä sekä niiden "tyydyttäminen" tasavertaisuutta, linkittyy kuluttaminen kuin huomaamatta ihmisoikeuksiin.

Ihmisoikeudet toteutuvat siten osittain kuluttamisen kautta. Esimerkiksi kehitysmaiden oikeus kohottaa elintasoaan ilmastonmuutoksen keskellä tai yksilön oikeus etsiä parempaa elämää toiselta mantereelta noudattaa tätä kapitalistisen ihmiskäsityksen ideaa. Tasa-arvo toteutuu mahdollisuutena valintojen tekemiseen, kuten kuluttamiseen.

Mutta mitä ekologisia seurauksia on sillä, että ihmisiä siirtyy matalan kulutuksen maista korkean kulutuksen maihin, kuten Suomeen? Ainakin yksilön vaikutus luonnonvarojen ja monimuotoisuuden ehtymiseen, saastumiseen sekä ilmastonmuutokseen moninkertaistuu. Maahanmuutolla onkin suora linkki kohdemaan (ja edelleen globaaliin) ympäristötaseeseen ja väestönkasvuun. Yhteyttä näyttää silti olevan vaikea tunnistaa – tai tunnustaa.

Väestönkasvu väijyy tavalla tai toisella maahanmuuton taustalla, vaikkei olekaan sen ainut syy. Liikaväestöongelma ja ihmisten siirtyminen muualle on tuttua myös Suomen historiasta. Osattomuuden ongelman ratkeaminen menneinä vuosisatoina saattoi johtua yksinkertaisesti siitä, ettei sitä pystytty ratkaisemaan hallitusti, vaan ihmiset jäivät luonnon ja sattuman armoille. Nykyinen kestämättömän elämäntavan aikakausi taasen pyrkii minimoimaan luonnon ja sattuman vaikutuksen. Sen hintana on jatkuva lainaaminen tulevaisuudesta tämän päivän tarpeisiin. Se on ajanpeluun politiikkaa, jossa kestävyydellä on välinearvo, ei itseisarvo.

Köyhistä maista korkean kulutusintesiteetin maihin suuntautuva muutto on noitaympyrä. Jokaisesta tulijasta sukeutuu uudessa kotimaassaan pikavauhtia länsimainen kuluttaja, samalla kun lähtömaan niukoista resursseista lohkeaa pala jälleen uudelle ihmiselle. Vartuttuaan hän suuntaa kenties länteen kokeilemaan onneaan...

On perin omituista, että maahanmuuttokeskustelussa taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys määräävät kaapin paikan, kun yhteiskuntamme on samaan aikaan monella – joskin yhä varsin riittämättömällä – tavalla ekosääntelyn läpäisemä. Ympäristömotiiveilla ohjataan enenevissä määrin esimerkiksi tulevaisuuden veropolitiikkaa.

Tyypillisin perustelu maahanmuutolle kuuluu, että se ratkaisee huoltosuhdeongelman suomalaisten ikääntyessä ja ikäluokkien pienentyessä. Erään laskelman mukaan tarvitsemme 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa vuoteen 2020 mennessä hoitaaksemme työvoiman ulkopuolella olevan väestön hyvinvointihaasteen hallitusti.

Ottamatta tässä kohtaa kantaa maahanmuuttajien tulosyiden moninaisuuteen tai siihen, millaisia ei-tarkoitettuja seurauksia laajamittaisella maahanmuutolla voi olla niin taloudelliselle kuin sosiaalisellekin kestävyydelle, on vaikea tulla muuhun päätelmään kuin että päättäjien näkökulmasta maahanmuuton ensisijaisena tarkoituksena on varmistaa nykymuotoisen elämäntapamme, korkean elintason ja kulutuksen, jatkuminen ad infinitum. Sen tavoittelu on tietysti välttämätöntä jokaiselle politiikolle, joka haluaa tulla valituksi uudelleen, mutta korkeamman etiikan omaavalle ihmiselle yhtälö on mahdoton.

Etsikkoaika luoda Suomen tulevaisuudelle aidompi kestävyyspohja on käynnissä. Tällä hetkellä näyttää vain pahasti siltä, että kokonaisvaltaista kestävyyden hallintaa tärkeämpää on ihmisten välisten ongelmien – kuten maahanmuuttokysymyksen – ratkominen tavalla, jossa luonnon etu jää jälleen kerran toissijaiseksi.

Kyse on lopulta siitä millaisen tulevaisuuden haluamme ja mitä pidämme hyvänä elämänä. Mikäli ilmastotutkijoiden konsensukseen on luottaminen, olemme matkalla kohti keskilämpötilaa, joka vallitsi maassamme jääkauden jälkeisellä lämpökaudella noin kuusi tuhatta vuotta sitten.

Tätä aikaa kivikausitutkija Timo Miettinen on kutsunut kansamme "kenties onnellisimmaksi". Koko Suomenniemen väestöksi on arvioitu tuolloin 5000-10000 henkeä. Määrä on noin tuhat kertaa pienempi kuin haarukka, mihin Suomen väkiluvun halutaan sijoittuvan tulevaisuudessa.

Pitämällä kiinni tästä tavoitteesta varmistamme, että onnellisuutemme pysyttelee tuhatkertaisella etäisyydellä siitä mitä se voisi olla.

- Riku/ pj

Näkymättömiä ihmisiä

Millainen olisi luonto, jos ihmiset olisivat näkymättömiä? Eikä vain näkymättömiä, vaan myös aineettomia? Olisiko luonnon tila silloin sellainen, mistä moni meistä toisinaan haaveilee, äärettömästä, koskemattomasta runsaudesta vailla ihmisen käden ja jalan jälkeä? Maailmasta, joka vallitsi suunnilleen silloin kun ihminen oli vielä luonnon orja. Tällainen näky on todellinen luontoihmisen Paratiisi, hetki ennen syntiinlankeemusta.

Pääsy sellaiseen maailmaan on yhä mahdollinen, tosin vain mielikuvituksemme välityksellä. Eräät ovat ottaneet ajatusleikin vakavamminkin, kuten vaikkapa Alan Weisman, jonka kirja luotaa planeettaamme aikana, kun lajimme on jo poistunut sen pinnalta.

Mutta olisiko jokin toisenlainen ratkaisu mahdollinen? Voisiko ihminen olla sekä läsnä, että poissa maailmasta? Voisiko hän kehittyä ruumiittomaksi? Olla vailla ruumiin aikaansaamaa kulutuksen ja tuotannon loputtomia tarpeita, alkusyytä luonnon jatkuvaan pilaantumiseen ja sen alati nurkan takana häämöttävään tuhoon?

Evoluution tarjoama tie on nopeasti läpikäyty. Ihminen on organismi, jonka kehitystä kanavoivasta geenipoolista ei löydy materiaalia, jonka päätepisteenä voisi olla ruumiin katoaminen. Perimäämme on koodattuna ruumis-mieli –rinnakkaisuus, ja sillä hyvä.

Sen sijaan kulttuurievoluutio voi tarjota keinon. Se on luonnon rajoituksista pala palalta irti murtautuva kehityskulku, joka edetessään tulee vapauttaneeksi myös ihmisen luonnon asettamista reunaehdoista.

Aikaisen ratkaisun ongelmaan on tarjonnut uskonnollinen mielikuvitus. Ajatus ruumiittomasta ihmisestä on tuttu lukemattomista uskonnoista. Niiden sisäinen jännitteisyys liittyy usein ’ruumiin’ ja ’sielun’ keskinäiseen suhteeseen. Olkoon tässä katsannossa ihmisellä sitten sieluja yksi tai useampi, ainakin yksi niistä jatkaa elämäänsä, kun maallinen tomumaja on jo muuttunut nimensä veroiseksi.

Uskonnoista meille nykyisin läheisin, kristillisyys, kävi alkuaikoinaan sisäistä aatekamppailua ihmisen olemuksesta ja paikasta maailmassa. Tappiolle jäi gnostilaisuus, joka nojasi ideaan ruumiin ja sielun jyrkästä kahtiajaosta. Vain jälkimmäisellä oli todellista merkitystä. Paha maailma yhdessä ruumiin kanssa oli sielun vankila.

Nykyhetkeen päivitettynä saman ajatuksen voi halutessa löytää mielenfilosofiasta. Sen peruskauraa on ajatus monitoteutuvuudesta. Se tarkoittaa mahdollisuutta mielen sijainnista ihmisaivojen ulkopuolella. Alustaksi kelpaa mikä vaan, kunhan se vain on sovelias tukemaan mielellisten tilojen ja sisältöjen esiintymistä.

Toistaiseksi ihmismielen mallintaminen aivojen ulkopuolella on toteutumaton haave. Jos se päivä joskus koittaa, mieli – tai sielu, kuten haluatte – voisi pitää majaansa vaikkapa pikkiriikkisessä dna-ketjuun pohjautuvassa biotietokoneessa.

Silloin tulisi unelma maailmasta vailla ihmistä ainakin periaatteessa mahdolliseksi. Tai tarkemmin ottaen vailla ihmistä, jonka ruumiilliset tarpeet ja teot suistavat luonnon tasapainostaan.

Olisimme kuin valaistuneita gnostilaisia, kirjaimellisesti osana luontoa ja sen suurta koneistoa. Tietoisia olioita vailla ruumista, verkostoituneina toisiimme ja ympäristöömme. Luonnon elämä olisi silloin meidänkin elämämme.

Samanlaisina kuin suomalaisen muinaisuskon metsänhaltijat, kaikkialla ja ei missään. Luonnon herroja pienellä hoolla.

- Riku/ pj

Enemmän vähemmällä

Saksalaisen muotoilukollektiivi Bauhausin näkemys, ”vähemmän on enemmän”, on kestänyt aikaa vähintään yhtä hyvin kuin suuntauksen luomat esineet ja tilat. Periaate venyy tänä päivänä kauppaketjun tuotemarkkinoinnista aina energiapolitiikkaan.

Energian säästö ja sen tuottaminen tehokkaammin ja kestävästi uusiutuvista raaka-aineista on aikamme suurta minimalistista viisautta.

Mutta mitä ”vähemmän on enemmän” oikeastaan tarkoittaa? Onko se ”enemmän samaa” kuin tähänkin asti, mutta pienemmin kustannuksin, vai onko se mittakaavan muuttamista, etäisyyden ottoa tai vastaavasti lähempää katsomista, jotain, jonka seurauksena maailma alkaa näyttää toisenlaiselta?

Luonnon monimuotoisuuden teemavuoden käynnistyessä ajatus vähemmästä voi kuulostaa äkkiseltään kerettiläiseltä. Eikö moninaisuus, runsaus, ole arvo sinänsä? Niukkuus ja ylenpalttisuus kytkeytyvät kuitenkin toisiinsa. Vähemmän ihmiselle on usein enemmän luonnolle ja lopulta enemmän myös ihmiselle.

Karsimalla valintojaan yksilö oppii hahmottamaan olennaisen ja epäolennaisen välisen eron. Mutta on sekin eräällä tapaa kerettiläistä, ainakin kauppaketjujen tuotemarkkinoijien silmissä.

- Riku/ pj