Enemmän puuta, vähemmän metsää

Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander kirjoittaa sattuvasti suomalaisten metsien tilasta.

Kirjoituksesta saa eväitä kuinka suhteellistaa metsätalousihmisten hokemaa "metsien kasvusta ja puumäärästä". Määrä ei korvaa laatua tässäkään asiassa.

Metsätalousihmisten hokemiin kuuluu myös sana "hakkuusäästöt", eli arvio siitä, mitä vuosittaisesta puuston kasvusta poistuman jälkeen jää jäljelle.

Nykyisin se on reilut 30 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Kun katsomme tätä suomalaisen metsäpolitiikan suurinta "ongelmaa" – hakkaamatonta metsää – Laurin kirjoitusta vasten, ymmärrämme, että hakkuusäästö muodostuu vuosi vuodelta yhä nuoremmista metsistä.

Kun kerrytämme puustopääomaa, menetämme vaihtokaupassa metsäpääomaa, siis toiminnallista metsäekosysteemiä. Suurelle yleisölle tätä ei kerrota, eivätkä kaikki asiantuntijatkaan sitä ymmärrä.

Monimuotoisuuskato on kuitenkin Suomen metsien todellinen ongelma, ei puun määrä. Tärkein syy katoon on puuvarannon jatkuvan lisäämisen politiikka, joka on seurausta talousmetsänhoidon ylivallasta suomalaisessa metsäsuhteessa.

Nuoremmat metsät ovat lähes poikkeuksetta vähemmän monimuotoisia eli lajistoltaan ja elinympäristöiltään köyhempiä. Tämä ei johdu vain iästä, vaan myös siitä että ne ovat kattavammin hoidettuja.

Toistaiseksi päätehakataan metsiä, jotka ovat syntyneet ennen tehometsätalouden aikaa. Monet yli 50-vuotiaat puut ovat saaneet alkunsa luotaisesti, mutta toki jo tätä vanhempaa puustoa on hoidettu, viljelty ja istutettu. Menee kuitenkin vielä muutama vuosikymmen ennen kuin kaikki päätehakkuuikäiset talousmetsät ovat olleet jo syntymästään saakka hoidon piirissä. Monimuotoisuuden kato tuleekin vastaisuudessa nopeutumaan, kun metsien laatu heikkenee jatkuvasti puuntuottokyvyn kustannuksella.

Kannattaa muistaa, kun kuulette todettavan, että Suomessa on puuta enemmän kuin koskaan. Se tarkoittaa, että meillä on yhä vähemmän metsiä, siis luontotyyppejä, ekosysteemejä ja metsälajistoa, jotka ylläpitävät elämälle välttämätöntä monimuotoisuutta. Puuta on enemmän, mutta vain vertailutasoon, 1920-lukuun nähden. Monet tuon ajan metsistä olivat olleet jo vuosikymmeniä kovassa käytössä, joten lähtöpisteestä ei voi päätellä nykytilanteen arvoa Suomen metsäluonnolle.

Luonnonmetsässä puuta on kolminkertaisesti talousmetsään verrattuna. Sitä millaisia Suomen metsät olivat laadultaan ja puumäärältään ennen metsätalouden alkua 150 vuotta sitten, ei esitetä laajemmin, koska tämä tieto ei paranna metsätalouden hyväksyttävyyttä, toisin kuin toistelu puun kasvun ja määrän jatkuvista ennätyksistä.

Metsälajiston hupeneminen elinympäristöjen katoamisen myötä tunnetaan jo melko kattavasti. Myös syyt siihen tiedetään, mutta onko havainnoilla suurempaa painoarvoa siinä millaiseksi suomalaisen metsän tulevaisuus muodostuu?

Merkitseekö hakkuusäästöjen pienentäminen, eli puustopääoman kierron tehostaminen enemmän kuin mikään muu? Ainakin tämän kysymyksen ratkaisemiseen asetetaan kovimmat taloudelliset sekä henkiset panokset ja odotukset tällä hetkellä.

Mutta kuten sanonta kuuluu, varo mitä toivot, sillä toiveesi saattaa toteutua!

Suomalaisen metsäpolitiikan ikiaikaiset unelmat puustomäärien lisääntymisestä ovat jo toteutuneet. Onko seuraavana vuorossa hakkuusäästöjen pienentyminen, eli yhä massiivisemmat vanhempiin metsiin kohdistuvat hakkuut? Laurin esittämien tilastotarkastelujen valossa tämä kehitys on ollut jo käynnissä kotvan aikaa.

On traagista, että samaan aikaan ymmärrämme yhä paremmin hinnan, jonka metsäluonnon häviämisestä maksamme laji- ja luontotyyppikatona.

Kun puut kasvavat, suomalainen metsäluonto pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä.

Riku

Autoilen, siis olen

Etelä-Saimaan toimittaja Etti Kantola kirjoitti viikonlopun Kymen Sanomissa yksityisautoilun kustannuksista, sekä vaihtoehdoista sille.

Jutussa oli paljon asiaa tiiviisti. Ymmärrettävästi kaikkea ei siihen voinut lukea, siksi auton omistamisen erään perusrakenteen käsittely, kiinteiden kustannusten ohjausvaikutus auton käyttöön, jäi vähälle. Tällä tarkoitan sitä, kuinka auton käyttövalmiina pitäminen (vakuutettu, rekisterissä, verot maksettu) on pakollinen kustannus, jonka väitän kannustavan auton käyttöön.

Jos kiinteät kustannukset muutettaisiin osaksi konkreettisesta käytöstä (ajamisesta) syntyviä kuluja, yksityisautoilun suosiolle saattaisi tapahtua jotain yllättävää, se voisi nimittäin menettää asemiaan. Tätä ei voi toki varmuudella tietää, enkä tunne, onko aiheesta tehty tutkimusta, mutta syytä olisi.

Uskon kuitenkin, että autoilusta koituvien kiinteiden menojen muuntaminen käyttökustannuksiksi ohjaisi samalla tapaa harkitumpaan kuluttamiseen, kuten asuntokohtaiset vesi- ja sähkömittarit tekevät.

Asetelmalla olisi myös vaikutus yleensä vastuulliseksi kuluttajaksi tulemisessa, kun yksilöllä olisi suorempi vaikutus elinkustannuksiinsa. Mahdollisesti hän alkaisi myös hahmottaa suhdettaan energian ja luonnonvarojen käyttöön paremmin, kun valinta-avaruus olisi laajempi ja valintojen seuraukset kohdistuisivat täsmällisemmin. Tätä kautta yhä useampi kuluttaja ehkä alkaisi pikkuhiljaa näkemään valtansa ja vastuunsa omasta elämästään ja ympäröivästä maailmasta aiempaa selkeämmin.

Periaatteessa mikään ei muuttuisi yksityisautoilussa, mutta toisaalta kaikki, kun kuluttaja vapautuisi kehittymään vastuulliseksi subjektiksi autoilijana, nykyisen kansantalouden orjana raatavan objektin sijaan.

Sikälikin tällainen mahdollisuus olisi tervetullut, koska yksityisautoilua ylläpitävät piirit ovat keskeinen este suomalaisen yhteiskunnan muuntautumisessa kestävämpään suuntaan. Kyse ei ole siitä, tarvitseeko ihminen autoa liikkumiseen, vaan siitä, miksi hänen tarvitsee liikkua tavalla, minkä vain (yksityis)auto mahdollistaa. Tätä kysymystä ei tarvitse esittää, koska elämä rakennetaan tietoisesti autoilumahdollisuuden varaan.

Riku

Demokraattinen talvi

Alkutalvi on tarjonnut jokaiselle jotakin, vettä, lunta, jäätä, pakkasta, aurinkoa, lämpöä ja pimeyttä. Muutaman viikon kuluessa juoksulenkeillä asian on voinut todeta kouriintuntuvasti, on ollut mustaa jäätä, paljasta asvalttia, lunta, loskaa, jäätä, vettä ja välillä kaikkea niitä yhdessä.

Jos säätila ja keli-olosuhteet valittaisiin vaaleilla, ne olisivat luultavasti juuri tällaiset.

Itse lukeudun kutistuvaan enemmistöön, jolle talvi tarkoittaa pakkasta ja lunta. Kenties siksi, että olen aina rakastanut talvea. Monet lapsuusmuistonikin liittyvät talveen, jota kesti Rovaniemellä 80-luvun alussa lähes puoli vuotta. Jo marraskuu oli talvikuukausi, mitä se ei täällä etelässä ole. Asia, jota en edelleenkään voi ymmärtää.

Yhtä hämmästyneenä luen voimistuvia puheenvuoroja siitä, kuinka talvi, siis lumi ja kylmyys, ovat joillekuille vastenmielinen asia. Lumesta on vaivaa ja kylmä paleltaa. Sellainen saa osan kansasta pitäytymään yhä tiukemmin sisätiloissa aamusta iltaan ja matkustamaan etelän lämpöön aina kuin vain suinkin mahdollista.

He eivät ole sinänsä väärässä, ihminen ei ole kotoisin näiltä leveyksiltä. Viihtyäkseen täällä ei voi olla keskiverto eläjä.

Uskon, että keskuudessamme elää lukuisia kaappi-ilmastonmuutoksen kannattajia. Yksinkertaisesti siitä syystä, että suomalainen talvi ei vastaa käsitystä siitä, millainen kyseisen vuodenajan tulisi 2000-luvun tarpeisiin olla. Maallemme tyypillinen talvi on ongelma, jota vääjäämättä etenevä emansipaatio ei ole vielä kyennyt ratkaisemaan. Arvot, työelämä, talous, elämäntapa, politiikka, väestö, kulttuuri, liikkuvuus, yksilön vapaudet ja oikeudet jne. on jo laitettu varsin pitkälle uuteen uskoon, mutta ilmaston integroiminen globaalille taajuudelle ottaa vielä aikansa, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Yhteenkään kyselyyn siitä kuinka ilmastonmuutos olisi tervetullut asia en ole silti vielä törmännyt, joten oletus monien kerettiläisyydestä on puhdas otaksuma.

Kysymyksenasettelu ilmastonmuutoksen hyödyistä lienee poliittisesti epäkorrekti, joten asiaan tuskin tulee selvyyttä vielä vähään aikaan. Toisaalta puhe siitä, kuinka lämpeneminen kirjaimellisesti voitelee bisnestä uusien luonnonvaraesiintymien ja liikenneyhteyksien muodossa edustaa varovaista herkistelyä ilmastonmuutoksen mukanaan tuomien rusinoiden poimintaan.

Säiden tasapuolisuudesta puhuu osaltaan sekin, että alkutalven kaltainen säätila tuskin miellyttää sen enempää talven rakastajia kuin sen vihaajiakaan. Demokraattinen järjestelmä kun ei tunnetusti tuota kenenkään mieleistä lopputulosta.

Riku